Eikö onnistuisi?
Sain melkein hyvän syyn jäädä loppupäiväksi pois töistä. Korkoni jäi lounaalla terassin lankkujen väliin kiinni niin tiukasti, etten meinannut saada sitä irti. Harkitsin hetken soittavani ja ilmoittavani, etten mitenkään pääse tulemaan, sillä olen kirjaimellisesti jumissa terassilla. Lohdutukseksi siitä, että en olisi päässyt töihin kovista yrityksistä huolimatta, olisin ehkä voinut saada lohdutusta juomalla firman piikkiin siideriä? Unissani :)
Keltainen kömmähdys
Ensin näkee unta, että syö currypitoista ruokaa ja kuminauhat suussa värjäytyvät. Sitten on niin idiootti, että oikeasti syö epähuomiossa lounaaksi currypitoista ruokaa. Joutuu siitä hyvästä katsomaan peilistä kirkkaankeltaisia kuminauhojaan. Tyhmyydestä sakotetaan.
Taivas putoaa
"Sitä mitä Stockalta ei saa, sitä ei tarvita."
Sinne meni sekin hyvä motto. Yritin etsiä kuumeisesti uusia suoria housuja ja Stocka petti. Kertakaikkiaan petti. Joka ikisestä kälyisemmästäkin punttiparista oli loppu minun kokoni. Miten se on mahdollista? Eihän Stockalla olekaan kuin... ummm... joku 50 000 eri merkkiä myynnissä! Maailmanloppu on selkeästi tulossa ja sen toimeenpanijana toimii 38 kokoisiin suoriin housuihin pukeutuneiden Stockan kanta-asiakkaiden armeija.
Kompensaatioksi ostin kaksi paitaa. Ihan vain kostoksi. Ja kävin kampaajalla. Oppiipahan olemaan.
p.s. Sain selityksen epästockalaiselle ilmiölle: remonttien takia varastotilaa ei ole riittävästi, joten vaatteita tilataan vain sen verran kuin esille mahtuu. Ehkä yleisimpiä kokoja kannattaisi kuitenkin tilata edes pari ylimääräistä?
Iloa tulitteista
Mentiin taas katsomaan mereltä ilotulituksen SM-skaboja. Parikymmentä ihanaa ihmistä ja muutamia alkoholipitoisia juomia. Maisemat olivat kieltämättä komiat, kuten
Visukintun kuvasta näkyy. Tuo kyseinen ilotulite on mun ehdoton suosikki. Se on jotenkin niin koruttoman viehko. Ei turhia värejä, vain kirkasta ja himmeää, tyylikästä valumaa taivaankannella ja tunnetta täynnä. Jos tilaisin ilotulituksen, siinä olisi leijonaosaltaan vaan noita tulitteita.
Oli mukava tunnelma ja meininki jatkui vielä parin tuopin ääressä stadissa. Näin rentoja perjantai-iltoja pitäisi olla useamminkin! Ainoa mitä jäin taas harmittelemaan, oli se, etten ehtinyt jutella tarpeeksi kaikkien kanssa. Kello, miksi riennät aina niin kovaaaaaa!?!!?!
HoOPP!
Ollaan käyty kesän aikana muutamia kertoja radalla ampumassa haulikolla. Ihan trappia, ei mitään skeettiä :D Ihan mielettömän hauskaa touhua. Tuleehan siitä olkapää/rinta aluksi mustelmille ja kädet kipeäksi, mutta jotenkin se on paljon hauskempaa kuin pistoolilla ammuskelu. Haulikko on jotenkin... porno. Ampuminen on sillä paljon selkeämpää: joko osut tai et osu. Ei mitään masentavia tauluja, joista näkyy miten hyvin tai huonosti meni, vaan selkeä kaikki tai ei mitään tilastointi. Trapissa on myös se hyvä puoli, että aina kun keskittyy kunnolla, osuu kiekkoon. Pistoolien kanssa on aina joku hemmetin rekyylikammo tai muu pakkoliikkeinen nykiminen, joka estää hyvän suorituksen.
Radalla haulikolla ampuminenhan toimii niin, että pitää olla ensinnäkin joku jolla on haulikko ja lupa ja sitten voi mennä mukaan kokeilemaan sillä kaverin aseella. Vuokra-aseita ei käsittääkseni noilla radoilla ole. Trappiradalla on viisi "paikkaa" eli soralla rajattua aluetta, jonka jokaisen luona on iso ämpäri hylsyjä varten ja mikrofoni. Joo, mikkipä mikki :) Radalla on nimittäin ääniohjaus, eli kukaan tyyppi ei ole lennättämässä niitä kiekkoja jollain lingolla kuten sarjakuvissa, vaan siellä on kone, joka reagoi mikin kautta tulevaan äänisignaaliin. Naisten ääni sopii erityisen hyvin ääniohjaukseen, koska liian matalat tai pehmeät äänet eivät saa kiekkoa lentoon. Terävä ja kirkas "HoOPP!" tai muu vastaava älähdys (kuulin radalla ainakin "Jep!", "Hep!" ja "Hö!" huudahduksia) saa varmimmin oranssin maalitaulun liikkeelle.
Ratamestarilta ostetaan kierroksia ja yksi kierros on siis 25 laukausta/kiekkoa. Joka on kätevää, koska yhdessä patilaatikossa on 25 patruunaa. Ne yleensä ammutaan siten, että jokaiselta ampumapaikalta (joita siis oli viisi) ammutaan viisi laukausta ja sitten siirrytään seuraavalle paikalle oikealla puolella. Näin pysytään laskuissa mukana (selkeästi miesten keksintö, koska nainen huomaa ampuneensa yhden kierroksen verran kun ammukset loppuvat...) Kerrallaan radalla voi siis olla ampumassa viisi ihmistä. Korvatulpat ovat must.
Ensimmäinen kierrokseni ikinä päättyi lukemiin 11/25 eli osuin yhteentoista kiekkoon! Olin aivan varma etten voi osua mihinkään, mutta niin ne vain räjähtelivät kappaleiksi mokomat. Sama tahti jatkui senkin jälkeen, vaikkakin ensikertalaiselle vihjaisisin, että yksi kierros riittää... muuten tulee turhan kipeäksi.
Lihaaaaaaaa!
Tasan viikko rautoja takana. En ole vieläkään saanut aikaiseksi siirtää kamerasta kuvia koneelle, joten tarkkaa ja selkeää kuvaa raudoista saadaan vielä odottaa...
Lihanhimo on käsittämätön! Harvassa pehmeässä ruoassa on minkään asteista lihaa. Jogurtitt, bonat, keitot ja muut pehmoruoat alkavat tulla korvista ulos ja pää huutaa punaista sian kylkeä tai mitä tahansa nisäkkään koipea. Tänään sain sitä vihdoin riistakäristyksen muodossa, perunamuusin kera. Ahhhhh! Luoja siunatkoon ruokalan tätejä. Täydellinen ruokalaji, eikä ainuttakaan möykkyä jäänyt rautoihin kiinni. Vajosin melkein polvilleni kiitollisuudesta.
Nälkä on alituinen ystäväni. Kaikki helposti syötävä on harmillista kyllä myös helposti sulavaa, joten parin tunnin välein on sellainen olo, että pitäisi syödä. Viikonloppuna olin hetken kylläinen, sillä söin kunnollista kovaa ruokaa, koska olin sattumoisin turruttanut muiden aistien lisäksi kipuaistimukseni kuningas alkoholilla. Pikkuhiljaa se kipu lähtee, mutta nyt herää kysymys: miksi kilot eivät karise samaa rataa kuin kuminauhojen kanssa? Painavatko raudat niin paljon? "En ole lihava, olen telaketjutettu" :D
Vietin hemmetin hyvän viikonlopun hienojen ihmisten seurassa veneilemässä. Päästiin paluumatkalla oikein linnanmäkimeininkiin kun aallot tekivät monen metrin nousuja ja laskuja. Jahuu!
Obsticles
Mitä rautojen kanssa on vaikea tehdä? OSA 1
Sylkeä. Suurimman osan ajasta kannattaa keskittyä vain valuttamaan kama pois suusta, kuten hampaita huuhtoessa. Jos on pakko räkäistä kunnolla, joutuu huulet ensin asettelemaan oikeaan asentoon...
Sanoa P. Pee behmenee välillä, koska alahuuli ei yletä aina kaikissa sanoissa kohtaamaan ylähuulta. Bahus. Barantunee kun huulet tottuvat rautojen läsnäoloon.
Viheltää. Sama kuin sylkiessä: huulet täytyy erikseen siirtää irvistyksellä rautojen päälle kunnolla ja sitten vasta suipistaa suuta. Silloinkin ääni on lähinnä säälittävä. Vaatii lisää harjoittelua.
Telaketjut ilmoittautuvat palvelukseen
Tiistaiaamuna koitti sitten se hetki, että piti viimeisen kerran vähään aikaan nuolaista hampaiden tasaista etupintaa ja suunnata kohti telaketjujen asennusta. Hieman jouduin väkistämään, että sain loihdittua jäähyväishymyn kameralle:
Minut istutettiin lääkärissä tuoliin ja tungettiin huulet täyteen vanutuppoja ja sitten alkoi kaikenmaailman hapoilla ruiskuttelu ja liimailu. Ainoa epämukava asia sillä hetkellä oli imuletku, joka oli juntattu alaleukaani siten, että huuleni jäi sen ja hampaideni väliin. Pikku ventti vain tuli, mitäs noista. Hieman myöhemmin tein vahingossa nielurefleksin ja hörppäsin kitaan järkyttävän makuista happolitkua. Onneksi oksennusrefleksi ei sillä kertaa seurannut ensimmäistä. Kammottavin vaihe prosessissa oli se, kun lääkäri päättikin vaihtaa toisessa etuhampaassa olevan kiinnikkeen paikkaa. Näin ollen hän irroitti kiinnikkeen vääntämällä sen metallisella työkalulla irti. Luulin, että hampaani halkeaa, sen verran kova vääntö sen liiman irroittamisessa oli. Sitten kuuluikin vain PING! ja kiinnike oli irti. Vanha liima piti tietysti rouhia irti, joten näin vain vilauksen rautaisista kouramaisista pihdeistä, joilla lääkäri rouhaisi hampaan pintaa. Kaamea ääni ja sitten uutta möykkyä tilalle. 30 minuuttia ja pääsin huuhtelemaan suuni ja toteamaan, etten enää osaa sylkeä. Tunne raudoista oli tuttu, sillä se oli samankaltainen kuin niskaveto: huulten välissä jotain joka ei sinne kuulu. Järkyttävältähän se näyttää kun hampaat ovat vielä vinot. Keraamiset kyllä tuntuvat sulautuvan ympäristöönsä paremmin kuin metalliset (niitäkin on nyt sitten pari, siinä taempana), mutta onhan se irvokkaan näköistä kun suussa on eri tasossa pikkuisia sokerikuution näköisiä möykkyjä, joiden läpi kulkee metallilanka. "Kymmenen kuukautta tätä, ei helvetti" -ajattelin ja painuin töihin.
Ensimmäinen oppitunti tuli lounaalla. Olin varustautunut hammasharjalla ja -tahnalla, koska tiesin, että raudat keräävät kaiken mahdollisen kun syö. En pystynyt syömään enää mitään muuta kuin soseutettuja ruokia tai keittoja, sillä tuttu vihlonta ja puruarkuus tuli jo parin tunnin päästä, joten sotkun määrä oli suhteellisen pieni. Tein kuitenkin kardinaalivirheen kun menin pesemään hampaita: laitoin tahnaa harjaan ja suhautin rautojen yli ajattelematta seurauksia. Eihän se tosiaan ole hyvä idea levittää tahnaa sellaisenaan metallihäkkyröiden päälle, sillä sehän menee sitten joka koloon ja saa purskutella aika kauan ennen kuin tahnaknöölit saa vihdoin liuotettua. Vahingosta viisastuneena jatkossa tajusin aloittaa harjaamisen raudattomista alahampaista, jolloin tahnasta, vedestä ja syljestä tulee juoksevaa ja rautaystävällistä nestettä joka EI junttaudu kiinni rautoihin...
Kotona tutkiskelin etuhammastani, johon kiinnike laitettiin kahteen kertaan ja helpotuksekseni totesin, että pintaan on jäänyt hieman liimaa, eikä kuten luulin: rouhaistu sillä helvetinkoneella reikää hampaan pintaan.
Illalla olo oli kuin parhaalla panssarivaunulla: raudat suussa ja niskaveto päässä. Siitä olisi pitänyt ottaa kuva, mutta toistaiseksi ahdistus ei ole vielä antanut siihen periksi. Pari ihmistä on päässyt kommentoimaan rautoja ja yleinen ilmapiiri on, että voin rauhassa hymyillä jatkossakin. Huijaavat mokomat, ollakseen kilttejä. Mutta on tässä tullut kyllä jo irvisteltyä, ihan jo siksikin, että kun hymyilen, raudat eivät paina huulia halki. Turhaa liikettä tulee siitäkin, että jos olen juuri puhunut tai hymyillyt ja palautan naamani "perusilmeeseen", huulet jäävät rautojen päälle, eli näytän siltä kuin minulla olisi molemmissa poskissa nuuskaa... Here bunny bunny bunny. Sainpahan sitten toisaalta kalliin ja epämukavan huuli-implantin, koska nyt ylähuuleni nousee iloisesti sen muutaman millin korkeammalle, jonka antaa jokseenkin pervon vaikutelman tietyissä suun asennoissa... En suosittele. Silikoni toimii varmaan paremmin.
Silikonista sitten tulikin mieleeni, että odotan mielenkiinnolla koska huulet menevät oikeasti rikki, kuten siipimuttereiden kanssa. Toistaiseksi niitä vain pikkuisen aristaa illalla kun on koko päivän puhunut ja liikutellut huulia, enkä ole vielä laittanut niihin silikonia. Kummallisinta kyllä, eniten damagea tuntuu tulleen alahuulten sisäreunoihin, joihin siipimutterit nyt raapivat kun joudun hymyilemään leveämmin saadakseni huulet muljahtamaan rautojen yli... Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy...
Nyt siis kolmas päivä, aristaa ja särkee, mutta mieliala on positiivinen ja katse suunnattu maaliin, eli ensi kesään!
