Telaketjut ilmoittautuvat palvelukseen
Tiistaiaamuna koitti sitten se hetki, että piti viimeisen kerran vähään aikaan nuolaista hampaiden tasaista etupintaa ja suunnata kohti telaketjujen asennusta. Hieman jouduin väkistämään, että sain loihdittua jäähyväishymyn kameralle:
Minut istutettiin lääkärissä tuoliin ja tungettiin huulet täyteen vanutuppoja ja sitten alkoi kaikenmaailman hapoilla ruiskuttelu ja liimailu. Ainoa epämukava asia sillä hetkellä oli imuletku, joka oli juntattu alaleukaani siten, että huuleni jäi sen ja hampaideni väliin. Pikku ventti vain tuli, mitäs noista. Hieman myöhemmin tein vahingossa nielurefleksin ja hörppäsin kitaan järkyttävän makuista happolitkua. Onneksi oksennusrefleksi ei sillä kertaa seurannut ensimmäistä. Kammottavin vaihe prosessissa oli se, kun lääkäri päättikin vaihtaa toisessa etuhampaassa olevan kiinnikkeen paikkaa. Näin ollen hän irroitti kiinnikkeen vääntämällä sen metallisella työkalulla irti. Luulin, että hampaani halkeaa, sen verran kova vääntö sen liiman irroittamisessa oli. Sitten kuuluikin vain PING! ja kiinnike oli irti. Vanha liima piti tietysti rouhia irti, joten näin vain vilauksen rautaisista kouramaisista pihdeistä, joilla lääkäri rouhaisi hampaan pintaa. Kaamea ääni ja sitten uutta möykkyä tilalle. 30 minuuttia ja pääsin huuhtelemaan suuni ja toteamaan, etten enää osaa sylkeä. Tunne raudoista oli tuttu, sillä se oli samankaltainen kuin niskaveto: huulten välissä jotain joka ei sinne kuulu. Järkyttävältähän se näyttää kun hampaat ovat vielä vinot. Keraamiset kyllä tuntuvat sulautuvan ympäristöönsä paremmin kuin metalliset (niitäkin on nyt sitten pari, siinä taempana), mutta onhan se irvokkaan näköistä kun suussa on eri tasossa pikkuisia sokerikuution näköisiä möykkyjä, joiden läpi kulkee metallilanka. "Kymmenen kuukautta tätä, ei helvetti" -ajattelin ja painuin töihin.
Ensimmäinen oppitunti tuli lounaalla. Olin varustautunut hammasharjalla ja -tahnalla, koska tiesin, että raudat keräävät kaiken mahdollisen kun syö. En pystynyt syömään enää mitään muuta kuin soseutettuja ruokia tai keittoja, sillä tuttu vihlonta ja puruarkuus tuli jo parin tunnin päästä, joten sotkun määrä oli suhteellisen pieni. Tein kuitenkin kardinaalivirheen kun menin pesemään hampaita: laitoin tahnaa harjaan ja suhautin rautojen yli ajattelematta seurauksia. Eihän se tosiaan ole hyvä idea levittää tahnaa sellaisenaan metallihäkkyröiden päälle, sillä sehän menee sitten joka koloon ja saa purskutella aika kauan ennen kuin tahnaknöölit saa vihdoin liuotettua. Vahingosta viisastuneena jatkossa tajusin aloittaa harjaamisen raudattomista alahampaista, jolloin tahnasta, vedestä ja syljestä tulee juoksevaa ja rautaystävällistä nestettä joka EI junttaudu kiinni rautoihin...
Kotona tutkiskelin etuhammastani, johon kiinnike laitettiin kahteen kertaan ja helpotuksekseni totesin, että pintaan on jäänyt hieman liimaa, eikä kuten luulin: rouhaistu sillä helvetinkoneella reikää hampaan pintaan.
Illalla olo oli kuin parhaalla panssarivaunulla: raudat suussa ja niskaveto päässä. Siitä olisi pitänyt ottaa kuva, mutta toistaiseksi ahdistus ei ole vielä antanut siihen periksi. Pari ihmistä on päässyt kommentoimaan rautoja ja yleinen ilmapiiri on, että voin rauhassa hymyillä jatkossakin. Huijaavat mokomat, ollakseen kilttejä. Mutta on tässä tullut kyllä jo irvisteltyä, ihan jo siksikin, että kun hymyilen, raudat eivät paina huulia halki. Turhaa liikettä tulee siitäkin, että jos olen juuri puhunut tai hymyillyt ja palautan naamani "perusilmeeseen", huulet jäävät rautojen päälle, eli näytän siltä kuin minulla olisi molemmissa poskissa nuuskaa... Here bunny bunny bunny. Sainpahan sitten toisaalta kalliin ja epämukavan huuli-implantin, koska nyt ylähuuleni nousee iloisesti sen muutaman millin korkeammalle, jonka antaa jokseenkin pervon vaikutelman tietyissä suun asennoissa... En suosittele. Silikoni toimii varmaan paremmin.
Silikonista sitten tulikin mieleeni, että odotan mielenkiinnolla koska huulet menevät oikeasti rikki, kuten siipimuttereiden kanssa. Toistaiseksi niitä vain pikkuisen aristaa illalla kun on koko päivän puhunut ja liikutellut huulia, enkä ole vielä laittanut niihin silikonia. Kummallisinta kyllä, eniten damagea tuntuu tulleen alahuulten sisäreunoihin, joihin siipimutterit nyt raapivat kun joudun hymyilemään leveämmin saadakseni huulet muljahtamaan rautojen yli... Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy...
Nyt siis kolmas päivä, aristaa ja särkee, mutta mieliala on positiivinen ja katse suunnattu maaliin, eli ensi kesään!
posted by M @ torstaina, elokuuta 10, 2006
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home