Telaketjuja metsästämässä
Kotona on tullut surffailtua ahkerasti nyt erinäisillä hammas- ja rauta-aiheisilla sivustoilla. Suomeksi kuvallisia reportaaseja raudoista ei löydy sitten millään, joten homma on pitkälti jenkkien varassa. Ameriikassahan kaikki on suurta ja hienoa, joten rautojakin on joka lähtöön. Löysin
kattavan sivuston, jossa on vertailtu kaikenmaailman rautoja ja vempeleitä. Eksoottisimpana ehkä yrittäjä, joka valmistaa mm. sydämen, jalkapallon (valittavissa eurooppalainen tai amerikkalainen malli) ja tähden mallisia rautakapistuksia. Saa safiireilla koristettuja ja täysin näkymättömiä muovisia "rautamuotteja". Suomesta saa oikeastaan kolmenlaisia: perinteisiä hopean värisiä telaketjuja, kullan värisiä telaketjuja ja sitten hampaan värisiä keraamisia, jotka näkyvät tuossa kuvassa (joka siis EN ole minä, vaan joku pepsodentmalli). Minulle tulee keraamiset. Niiden kanssa eläminen on ehkä edes jossain määrin siedettävämpää, kun ei ole ihan MetalJaw-meininki päällä.
Hienoltahan nuo näyttävät, kun ne on lätkäisty vitivalkoisten ja suorien hampaiden päälle, mutta en vielä ole onnistunut löytämään kuvaa, jossa raudat olisivat vinoissa hampaissa... Tuskin näyttävät noin nätiltä. Kaiken järjen mukaan eri korkeudella olevat hampaat, joissa on raudat, näyttävät lähinnä solmuun menneeltä piikkilangalta...
Yritän pitää kustannusseurantaa yllä ja täällähän sitä on hyvä myös itse seurata. Tällä hetkellä rahaa on palanut vasta röntgenkuvaan (se kuuluisa panoraamatomografia) 72 euroa, josta Kela korvaa ilmeisesti joku 20-30 %. Hoitosuunnitelman lasku lätkäistään käteen varmaan jossain vaiheessa. Veikkaan, että se on jotain satasen luokkaa. Kustannusarvioksi koko hommalle hammaslääkäri antoi noin 1500 euroa. Joka on ihan kohtuullinen, voisi olla enemmänkin. Summa kertyy pikkuhiljaa, eikä sitä siis könttänä tarvitse maksaa, vaan käynti käynniltä summaa suoritetaan. Alkupanostus on tietysti isoin, kun tehdään suunnitelmat, laitetaan härvelit suuhun jne.
Tämän hetken huolenaiheitani ovat viisaudenhampaiden poiston lisäksi se, että miten hitossa ihminen pystyy nukkumaan niskavetovempain päässä muuten kuin selällään? Ja miten saa unta, kun joku ihme rautahäkkyrä on juntattu suun sisään? Toivon erittäin paljon, että hampaani olisivat yhteistyökykyiset ja liikkuisivat nopeammin kuin keskivertopurukalusto...
Tavallaan on helpottavaa, että homma alkaa vasta 18. päivä. Toisaalta, haluaisin alkuosan olevan jo ohi... Onneksi projekti on nyt startattu käyntiin, joten enää ei joudu vastaisuudessa miettimään, että "Vitsi jos olisin sillon keväällä 2006 mennyt oikojalle, niin tää olisi jo ohi." Kuten nyt joudun ajattelemaan, koska olen säännöllisesti puolen vuoden välein meinannut tämän toteuttaa, mutta se on aina vain jäänyt. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eiks jeh!
Hammaskeijula
Nyt se sitten vihdoin alkaa. Tai loppuu. Kuinka asian haluaakaan nähdä. Vastedes raportoin aikuisen elämäni valloittavasta projektista nimeltä OIKOMISHOITO. Ei mitään haircuttia, vaan toothcuttia. Sillä se kirjaimellisesti alkaa kun 18.4. rupeama alkaa kahden viisaudenhampaan poistolla. Ennen kuin pureudun syvällisemmin - pun intented - itse hoitoon, lienee paras selittää mistä kaikki alkoi.
Olin juuri siirtymässä ala-asteelta yläasteelle, kun näin koulun terveydenhoitajan kipittävän käytävällä minua kohti pieni vaaleanpunainen lappu kourassaan. Vaistomaisena refleksinä lähdin juoksemaan karkuun. Jotenkin sitä oletti amerikkalaisia elokuvia katsoneena, että homma toimii kuten syytteen kanssa: jos sitä ei koskaan anneta, ei tarvitse mennä. Piilouduin koulun perimpään nurkkaan ja onnistuin eksyttämään terkkarin. Lopulta hieman myöhemmin, kuten aina, hän sai minut kiinni ja ojensi puuskuttaen tuomiolapun kouraani. Minun pitäisi mennä hammaslääkäriin, vedättämään pois kaksi kulmahammasta, jotta ahtaaseen rivistööni tulisi tilaa esiin jo puskeville toisille kulmahampaille. Kieltäydyin. Minua maaniteltiin, uhkailtiin, kiristettiin ja peloteltiin, mutta en yksinkertaisesti voinut suostua siihen, että joku kaivaa yläleuastani pihdeillä irti mojovat rautahampaat. Eiväthän hampaani olleet ollenkaan vinot, ihan suorat ja nätit. Hulluja nuo hammaslääkärit, totesin ja jatkoin elämääni entiseen tapaan.
Hampailla on kuitenkin taipumusta kasvaa ja kun täytin 16, oli ilmiselvää, että ellen halunnut ryhtyä haikalaksi ja kasvattaa kolmen hammasrivin kalustoa, oli lääkäriin mentävä. 16-vuotiaana ulkonäkö merkitsee paljon enemmän tyttölapselle, joten kauneuden takia alkoi olla jo valmis kärsimään. Valtavan rutinan ja verenvuodon saattelemana kaksi hammastani kiskottiin irti ja niiden kilometrin mittaisia juuria katsellessani olin vakuuttunut, että vielä pari milliä mittaa, niin silmäni olisivat tulleet juurten mukana ulos. Olin tyytyväinen itseeni ja totesin, että tulipahan hoidettua vihdoin tuokin pois päiväjärjestyksestä. Hammaslääkärissä kun ei koskaan ole sen kummemmin tarvinnut ravata. Reikiä ei ole ainuttakaan, mitä nyt kerran yhdessä heiluvassa maitohampaassa oli, eikä sille luonnollisestikaan mitään tehty. Hampaat yrittivät sitten laskeutua sieltä yläilmoista niille tehdyille paikoille ja kaikki näytti menevän aivan hienosti, kunnes peili kertoi karua tarinaa: toinen puoli oli mahtunut laskeutumaan, mutta toinen puoli... Hammas oli vedetty oikealta puolelta alta pois liian myöhään ja sen yläpuolelta esiin puskeva hammas oli jo ehtinyt painaa yhden etuhampaista ja yhden kulmahampaista vinoon. Niinpä uusi tulokas laskeutui suoraan törkeästi hampaan päälle. Ei mitään käytöstapoja. Harmittelin epäonneani ja käydessäni seuraavan kerran hammaslääkärissä, kysyin mitä asialle voisi tehdä. Kunnallisen kiireinen lekuri katseli hetken rivistöäni ja totesi, että "No, voihan noita oikoa, mutta joku kahdeksan vuotta sulla olis raudat suussa ja sitten ne todennäköisesti palautuis takas tollasiksi kuitenkin." Kiitin ja kumarsin. Kahdeksan vuotta raudoissa, ei kiitos. Se suunnitelma jäi siihen ja opettelin elämään uuden epämuodostuneen hammasrivistöni kanssa.
Ensimmäinen musertava hampaisiin suoraan liittyvä tapaus, oli kun eräs teinivuosien poikaystäväni ohimennen mainitsi, että ensitapaamisessamme luuli minulta puuttuvan hampaan, kun taakse painunut hammas jää varjoon muutenkin surkean pienessä suussani. Sillä hetkellä tein päätöksen etten enää koskaan hymyile, jos kerran näytän siltä, että minulta puuttuu hammas. Opettelin hymyilemään näyttämättä hampaitani ja kun tarpeeksi alkoi naurattaa, pääni painui vaistomaisesti alas, jotta rivistöni ei näkyisi. Säännöllisin väliajoin joku onnistui muistuttamaan minua tästä epätäydellisyydestäni ja loppuhuipennus tapahtui pari vuotta sitten erään lähiön baarissa, jossa keski-ikäinen, alkoholisoitunut ja kaljuuntuva lähiöleidi päätti ottaa minut silmätikukseen ja haukkui minut ilman mitään järkevää syytä. Kun yritin puhua itseäni ulos tilanteesta, hän päätti ryöppynsä sanomalla "Kuule, mä en sinuna sanois mitään tollasella hammaskalustolla." ja räkättämällä päälle. Kokosin tavarani ja lähdin pois, jotta mokoma luuseri ei näkisi miten pahasti vyön alle hän kännisellä kommentillaan onnistui osumaan ja juoksin itkien kotiin. Päätin, että en aio antaa kenellekään tällaista asetta, joilla kuka tahansa liero voi lyödä minua vyön alle. Ja että en aio koko elämääni painaa päätäni kumaraan jos minua naurattaa tai kääntää aina vasenta puolta kasvoistani kameralle, jotta kuvissa en näyttäisi siltä, että minulta puuttuu hampaita. Jotain oli pakko tehdä. Kartoitin eri vaihtoehtoja ja laitoin joka kuukausi rahaa säästöön tilille. Sen tiesin, että yksityiselle menen hampaani laittamaan, joten pesämunaa pitäisi olla. Seurasin paheksuen tv:n muodonmuutossarjoja, joissa hirvittäviä purentavikoja "korjataan" laittamalla posliinikuoret hampaiden päälle ja totesin, että jos tähän hommaan lähden, se tehdään kunnolla. Koko purenta ja kalusto laitetaan sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt kasvaa. Onneen ei ole oikotietä ja nämä hampaat ovat vallan mainiot, vain vähän väärissä paikoissa toistaiseksi.
Viikko sitten, maaliskuun 21 päivä 2006, menin vihdoin konsultaatioon. Lääkäri tutki, käänteli, väänteli ja kertoi eri vaihtoehdoista. Hampaitteni kipsimalleja varten työnnettiin kammottavaa tahnaa suuhun ja rukoilin koko ajan, etten saa yökkäysrefleksiä, kun möhnä kurotteli kurkunpäätäni. Puraisin purentajäljet mehiläisvahaan ja lopulta minut passitettiin panoraamatomografiaan eli röntgeniin, joka kiertää koko pään, eli kuvaan saadaan koko hammaskalusto. Minun kuvassani tosin sojottaa nyt iso metallitappi keskellä kuvaa, sillä kielikorua ei saa tuosta noin vain pois. Lääkäri lupasi lähettää hoitosuunnitelman sähköpostitse kahden viikon sisään ja minä malttamattomana odottamaan. Eilen se sitten tuli, vain viikko käynnin jälkeen. Karua luettavaa, sillä olin jo vastaanotolla puhumieni asioiden pohjalta saanut sen käsityksen, että mitään ei revitä irti. WRONG.
Hoitosuunnitelma pähkinänkuoressa on seuraavanlainen:
- ensin tehdään tilan tekemistilaa hammasriviin poistamalla yläleuan viisaudenhampaat
- sitten tehdään sitä varsinaista tilaa, eli tiedossa pari kuukautta niskavetoa öiseen aikaan
- lopulta itse oikominen aikaa tapahtumaan, eli seuraa noin 10 kuukauden hilluminen raudat suussa
- viimeistelyksi ylähampaiden taakse liimataan metallilanka muutamiksi vuosiksi, joka ylläpitää uutta uljasta rivistöä
Tällä hetkellä ehdottomasti eniten pelottaa viisaudenhampaiden poisto, vaikka todennäköisesti tunnin kärsimys verrattuna sitten kymmenen kuukauden rautojen laittoon, kiristyksiin ja muuhun ikävään, on melko pientä... Yritän lohduttautua ajatuksella, että yläviisaudenhampaat lähtevät kuulema helpommin ja koska ne ovat sinänsä virheettömät ja kasvamassa suoraan, ei poistossa PITÄISI tulla ongelmia. Tottakai kävin sitten netissä etsimässä kamalimmat kauhutarinat niin viisaudenhampaista kuin oikomishoidostakin ja sen sijaan, että pelkäisin enemmän, tulin lähinnä nöyräksi. Minä olen päässyt todella vähällä hampaitteni kanssa, joten kai ristinsä kullakin: tämä on minun hammasosuuteni tässä elämässä.
En enää jaksa edes hakata päätä seinään siitä, kuinka tyhmä varhaisteini olin, kun en alunperin mennyt poistattamaan niitä paria hammasta. En myöskään jaksa enää syyttää vanhempiani siitä, että he eivät pakottaneet minua menemään, vaikka itkien ja huutaen. Tiedän vain, että kun seuraavan kerran näen tuttavaperheen tyttären, joka on suunnilleen saman ikäinen kuin minä silloin ja harkitsee nyt lopettavansa oikomishoitonsa, minulla on hänelle pari valittua sanaa sanottavana...
Varsinaisesta lähtötilanteesta pitäisi saada otettua kunnolliset tarkat kuvat, mutta tähän hätään kelvatkoon kännykkäkameran luomukset. iltä varalta, että jää ne varsinaiset kuitenkin ottamatta. Viewer discression is advised :)
