Vahinko
Lauantaiaamuna istuin flunssan kourissa sängyllä yskimässä keuhkojani pihalle ja laskin huvikseni montako tupakkaa olen elämäni aikana polttanut. Sain hyvin optimisen laskukaavan mukaan tulokseksi 73.000 röökiä... Jouduin tarkistamaan laskelman monta kertaa ja edelleen se näytti samaa. Hyi helvetti. Keuhkoparat. Happi ei flunssan takia kulkenut juuri ollenkaan, joten kuten aina tällaisen flunssan saadessani, mietin, miten kauheaa olisi jos olisi koko ajan tällainen olo. Tupakan takia. Sitähän kutsutaan kai bronkiitiksi. Tai keuhkolaajentuma ajaa saman asian. Molemmat fifty-fifty tulossa jos tupakoi. Syövästä puhumattakaan. Vinkuvan keuhkoputken kera totesin siis, että keuhkoparkani ovat menestyksekkäästi filtteröineet 73.000 tupakkaa, joten nyt niiden ei tarvitse moista tehdä.
En tiedä aionko lopettaa. Olen tosi huono tekemään jotain ehdottomia päätöksiä, koska alan välittömästi kyseenalaistamaan niitä. Samoin, kuin jos joku kehottaa minua lopettamaan, tunnen sisun kuohahtavan ja jatkan vaikka vittuillakseni. Ei kovin tervettä, tiedän. Mutta minkäs itselleen mahtaa. Nyt kukaan ei kuitenkaan hetkeen ole moralisoinut ja en aio mainostaa savuttomuuttani, sillä mitäs se kenellekään kuuluu. Siiderin kanssa on todennäköisesti pakko polttaa kuitenkin, joten en edes huijaa itselleni, että olisin jotenkin ylevästi siirtynyt savuttomien kastiin tai jotain. Nääh. Päivä kerrallaan. Nyt on kolme takana. Kieltämättä tuntui hauskalta lukea netistä, että nyt keuhkoputkeni ovat lakanneet supistelemasta (ainakaan röökin takia, viruksen ansiosta ne tekevät sitä varmaan edelleen) ja että nikotiini on poistunut elimistöstäni jo vuorokausi sitten. En voi sanoa kärsineeni vierotusoireista, sillä olen ollut lentsun takia lähes tajuttomuuden tilassa viimeiset pari vuorokautta. Menneet siis varmaan samaan konkurssiin.
Nyt kun saikkupäivää viettelen kotona vällyjen välissä, on siis ollut aikaa löytää netistä tukea tälle polttamattomuudelle. Jos se vaikkapa jatkuisi vielä senkin jälkeen kun happi alkaa kulkemaan taas kunnolla. Olen löytänyt jos jonkinmoista valistuksellista sivustoa, mutta voiton vievät kyllä ehdottomasti
kauheat keuhkokuvat. Yäk. Ei ihan heti tee mieli tuhota omiaan samaan kuntoon. Olisi varmaan todella hyvä idea, jos voisi mennä kuvauttamaan keuhkonsa siten, että lekurit ujuttaisi jonkun minikameran pikku viillosta sisään ja sitten saisi kotiin vietäväksi läjän lähikuvia omista tervakertymistään... Ei varmaan enää ottaisi asiaa ihan niin kevyesti, kuin vieraiden keuhkoja katsellessaan.
Sormet ristissä. Jos vaikka olisi vahingossa lopettanut.
Seuraava potilas
Käväisin lekurissa kun pilli tuntui hirttäneen kiinni. Työterveydenhuolto on hieno keksintö, olen jo ajat sitten vieraantunut arvauskeskuskulttuurista. Odottaminen lääkärin vastaanotolla on sekä mielenkiintoista että karmivaa. En useinkaan lue lehtiä odottaessani, vaan tuijottelen seiniä ja tarkkailen syrjäsilmällä muita odottajia. Yritän arvuutella miksi juuri he ovat tulleet vastaanotolle ja keksin pieniä tarinoita päässäni heistä. Tosin suurimman osan vaivat ovat ilmiselviä: ontuva nainen on kalauttanut jalkansa johonkin ja niiskuttava turpeanaamainen herra on saanut kevättalven viimeisen A-viiruksen. Hedelmällisimpiä tarinoinnin muusia ovat he, joista ei ulkoisesti pysty päättelemään mitään vaivaa. Seuraan myös mielenkiinnolla ihmisten reaktioita myöhästymisiin ja ohittamisiin. Kaikki tekevät kuten itsekin teen: jos liian moni menee ennen sisään, alkaa kulmien kurtistelu, kellon vilkuilu, syvä huokailu, ympärille pälyily ja lopulta äkillinen oireiden huononeminen. Mitä kauemmin lääkärissä pitää odottaa, sitä sairaammaksi itsensä tuntee. Se on kai jokin vastareaktio sille, että yleensä kun on lähdössä lääkäriin, kaikki oireet katoavat mystisesti. Aivan kuin elimistö yrittäisi tehdä käytännön pilaa sinulle, joka olet pää kainalossa kulkenut ajat kaiket vaivojen kanssa ja kun vihdoin päätät tehdä asialle jotain, oireet katoavat. Sitten sitä ei tiedä, että pitäisikö olla iloinen vai masentunut, kun oireet jysähtävät äkisti päälle vastaanotolta ulos kävellessä.
uusi banneri :)
Haircut
Haircut on hyvä aloittaa kunnon tyttöilyllä. Hiusasioilla. Sillä, millä koko laji on syntynyt. Tai edes saanut nimensä. Hiustenleikkuu on nimittäin erinomainen asia. Pari nipsaisua latvoista, muutama raita ja sitä on kuin uudesti syntynyt. Tuntee tehneensä jotain. Kuten lenkin jälkeen, vaikka tunnissa rasva ei mystisesti katoa, tulee jotenkin hoikempi olo. Sisäisesti uudistunut olo. Kun muu maailma ei ehkä olekaan hallittavissa, oma keho, oma ulkonäkö on. Liian pitkälle vietynä se on sairaus, sopivissa annoksissa taas terapeuttista ja naiselle elintärkeää hellittelyä. Sitä maksaa itsensä kipeäksi upean kampaajan palveluksista, tuntee todella panostaneensa itseensä. Sitä ostaa järkyttävän kalliita hiustenhoitotuotteita, joita kampaaja kehottaa käyttämään kohtuudella; "pieni läjä riittää", etkä voisi kuvitellakaan käyttäväsi niitä enempää kerralla, sillä hinta saa veden kihoamaan silmiin. Sitä päättää näyttää aina samalta kuin kampaajalta tullessa, ostaa suoristusraudan, suoristusmöhnää, superhoitavaa lakkaa joka on loppujen lopuksi ihan samanlaista kuin kolmen euron supermarketspray, kaksi erilaista harjaa kokoelmiin ja tulee kotiin euforiassa. Minä panostin! Katsokaa, minä huolehdin itsestäni!
Seuraavana aamuna taistelee koko monimutkaisen hiustanssin lävitse. Pesee, hieroo, föönaa, harjaa, suoristaa, lakkaa, pöyhii, tupeeraa... Ja näyttää samalta kuin melkein joka aamu. Mutta ei ihan. Sitä tietää itse, että on viettänyt tunnin askarrellen. Katsokaa mikä kiilto! Ei ne latvat taipuneetkaan suoriksi, näyttävät vieläkin homssuisilta. Mutta katsokaa mikä kiilto!
En tiedä onko kyseessä jatkuva itsekusetus vai äärimmäinen rehellisyys, joka ajaa naisen maksamaan itsensä kipeäksi tuotteista, joita ilman hän voisi elää, vaan joita ilman ei tuntisi edes yrittävänsä tehdä jotain. Edes jollekin. Jos saan nämä hiukset kuriin, ehkä saan jonkun muunkin asian järjestykseen? Ehkä.
Lauantaiaamuna istuin flunssan kourissa sängyllä yskimässä keuhkojani pihalle ja laskin huvikseni montako tupakkaa olen elämäni aikana polttanut. Sain hyvin optimisen laskukaavan mukaan tulokseksi 73.000 röökiä... Jouduin tarkistamaan laskelman monta kertaa ja edelleen se näytti samaa. Hyi helvetti. Keuhkoparat. Happi ei flunssan takia kulkenut juuri ollenkaan, joten kuten aina tällaisen flunssan saadessani, mietin, miten kauheaa olisi jos olisi koko ajan tällainen olo. Tupakan takia. Sitähän kutsutaan kai bronkiitiksi. Tai keuhkolaajentuma ajaa saman asian. Molemmat fifty-fifty tulossa jos tupakoi. Syövästä puhumattakaan. Vinkuvan keuhkoputken kera totesin siis, että keuhkoparkani ovat menestyksekkäästi filtteröineet 73.000 tupakkaa, joten nyt niiden ei tarvitse moista tehdä.
