Rakas joulupukki
Et ole ilmeisesti vieläkään onnistunut keksimään kuinka maailmanrauha laitetaan joulupakettiin, mutta toivon sitä silti tänäkin vuonna. Toivon myös puhdasta vettä ja ravitsevaa ruokaa kaikille. Sekä vessoja. Opettaja ja koulukirjatkin olisivat monelle pop. Siitä on hyvä lähteä liikkelle. Minä kun en oikeasti tarvitse mitään minkä voi ostaa. Rakas aviomieheni sen sijaan tarvitsisi uuden tyynyn (minä selvinnen omallani vielä vuoden) ja parantuvan polven. Muuten hänelläkin on kaikki hyvin. Ja kyllä me se tyynykin saadaan hankittua ensi vuonna matkan jälkeen, eli älä ota siitäkään stressiä.
Rakas joulupukki... haluaisinkin kertoa TÄNÄKIN vuonna mitä EN halua. Se oli tämän listan nimi viimekin vuonna, mutta ilmeisesti jo kolmatta vuotta putkeen erehdyit luulemaan sitä toivelistaksi. En edelleenkään tarvitse ainuttakaan keittiötarviketta. Eteisen kaappimme ovat jo täynnä käyttämättömiä Tupperware-astioita, joita en edelleenkään, tänäkään jouluna tahdo lisää. Ne eivät mahdu mihinkään. En myöskään vieläkään, lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään koe tarvetta ahmia kolmea suklaarasiaa joulun aikaan. Tietänet myös, että suorastaan vihaan vihreitä kuulia, joten nekin voit tänä jouluna jättää väliin.
Tiedän, että suutuit kun toivoin ala-asteella, että en saisi enää koskaan pehmeitä paketteja.. olen kuitenkin muuttanut mieleni jo ajat sitten. Rakastan pehmeitä vähäkalorisia paketteja. Mikäli kuitenkin tahdot ehdottomasti tuoda jotain herkuteltavaa, kerron, että pyörtyisin onnesta mikäli suklaarasian sijaan saisin minihomejuustolajitelman ja salamia.
Kiitos ajastasi jälleen. Toivon, että porosi voivat hyvin ja että avioliittosi kukoistaa, eikä tontuista ole sinulle liikaa riesaa.
Kenttä
Saapuvat, lähtevät. Kentällä pää aina hiukan pyörällä, hetken pakahduttavasta läsnäolosta heikkona. Saapuvissa ovien auetessa katseet odottaen harhailevat, tunnistuksesta hymyyn sulavat, koirat vingahtelevat isäntänsä näkemisen ilosta, suudelmat nopeat ja hiukan vielä epäuskoiset vaihtuvat, jäävät kätenä toiseen käteen lepäämään.
Lähtevissä otsallaan odotuksen loistetta kantavat, mahdollisuutensa jo melkein taskussaan tuntevat. Yksinäiset tai seurassaan hermostuneesti kikattavat, kaikki matkalla kohti tuntematonta, hengästyneenä edessä olevien mahdollisuuksien merestä.
Ja saattajat, jotka eivät tohtisi irroittaa kättä kädestä, sielua toisen säikeistä, he, jotka katsovat loittonevaa selkää ja erkanevat kentän lakkaamattomasta kehästä takaisin tihkuvaan iltaan, ikävän kyynel jo valmiina vierähtämään.
Suutarin siunaus
Hiutuneet pohjalliset rypistävät kulmiaan kurttuun kuin paheksuen, näennäisen huomaamattomina, mutta muutamassa metrissä jo tuskallisesti jalkapohjiin painuen. Kaikki pehmeä ja paksu, pohjan rakenteellinen hyvyys, uppoaa muoviseen ristikkoon, paljastaa armottoman pinnan, kuin sinisen tehdasleipäkorin pohjille olisi pakotettu paljain jaloin. Pikainen pyrähdys Ainoissa naapurin naskalinnakuttajalle vapauttaa, vihreä ja raikas on uusi pehmeä pohja. Siinä elämän kurassa onkin jo helpompi hengittää. Oikeaa sammalta, lukee tyhjässä paketissa.
Millä on väliä
Kun elämän täyttää suorittaminen ja kiire, tulee yllätetyksi kelvatessaan lohduttajaksi kolhaistuun sormeen. Äitiä hän vinkaisee kuten aina, alistuneesti jälleen tulet näytille, tarjolle, enemmän velvollisuudesta kuin uskosta. Ja äkisti kädet nousevat sinua kohti. Kipeän sormen tuomat lohduttomat kyyneleet kastelevat olkapääsi, jo hetken päästä pelataan taas palapeliä. Sinä kelpasit. Etkä ole ollut pitkään aikaan mistään ylpeämpi.
Tervetuloa talvi!
Liu'un jalkakäytävällä kumisten pohjien varassa. Vauhdin hiljetessä otan askeleen jos toisenkin. Tasapainottelen peilikirkkaalla jäällä. Edelleen varmin tapa pysyä pystyssä liukkaimmilla keleillä on luistella kengillä ja se täyttää lapsekkaalla energialla koko aamun. Istun bussin hämärässä katsoen autojen vaeltavaa valonauhaa ja asetun tyytyväisenä hiukan paremmin kirjani kanssa penkkiin. Ei kuulu kuiskaustakaan, pakkasaamun värisevä taika on hiljentänyt vielä uniset matkalaiset. Astuttuani ulos pakkanen pureskelee keveästi nenän päätäni koko matkan kävellessäni kuuraisen puistoin poikki. Kaiken vesisateen jälkeen tämä kirkas kuulas aamu saa minut kertakaikkiaan onnelliseksi.
Voinko minä olla?
Hän sanoi oppineensa opiskellessaan ammattia enemmän ajattelemaan, kiitollisena siitä kuinka oppi olemaan itsensä. Enkä voinut olla miettimättä olisinko voinut olla hänen kaltaisensa minä? Olisinko osannut nauttia ajatuksista, oppimisesta, pohdinnasta. Sen sijaan, että kiirehdin töihin oppimaan oppeja joita en halunnut tietää, tuntemaan tapoja jotka vievät uskon ihmisiin ja oivaltamaan kantapään kautta. Kärsimättömänä en olisi varmasti voinut. Minusta ei olisi voinut tulla sellaista minua, uskon. Mutta opinko sittenkin samat asiat, jotka olen halunnut oppia? Ehkä minä on jo määritetty ja polkunsa valitsee ainoalla tavallaan. Vaikka se varsin kohtalokeskeistä onkin, vai onko se sittenkään kohtaloa jos valitsee vapaasti minänsä mukaisesti? Merkillinen ja kiehtova ajatus.
Minä puhun nykyään niin paljon että unohdan ajatella. Kun unohdan ajatella, en tunne tarvetta kirjoittaa. Ja kun en tunne tarvetta kirjoittaa, näännyn. Kiitos tästäkin ajatuksenpoikasesta.
Miksi ei voisi?
Kotiin eräänä päivänä kävellessä katselin tietä vierustavaa polven korkuista kivimuuria ja muistelin kuinka kävelimme aina sitä pitkin pienenä. Nyt sellainen ei olisi soveliasta, eivät aikuiset tasapainottele muureilla, aikuiset kävelevät jalkakäytävällä, ajattelin. Kauhistuin. Ja nousin äkkiä muurille kävelemään. Vastaani käveli kummastuneita aikuisia kulmiaan vaivihkaa kohotellen. Ehkä heidänkin olisi tehnyt mieli, vaan oman kurin kuristus ei enää anna periksi? Minä haluaisin aina kävellä muureilla.
Tahtoa vastustamatonta
Kohtasin taannoin ihmisen, ihastuttavan. Satunnaisen mutta yllättävästi koskettavan. Suren kuullessani klimpistä josta joutuu hän pohtimaan vapautusta, muistan synkkänä varjona hädän varsin samankaltaisen. Ja samalla hymyilen, koska tunnistan sisäisen pakon ratkoa, avata, tehdä jotain sen eteen että maailma järjestyisi takaisin tunnistettavaksi. Ihailen sinnikkyyttä, tahdon yritystä voittaa labyrintissä edes takana tulevalle toivoa. Merkkiä siitä, että edessä on väistämätön selviytyminen. Kurainen mutta kuitenkin.
Mikäs se siinä?
Olisko tota... ummm... no hei, nythän mä tiedän! Sehän on lokinpaska morsion päässä, joka on tsekkaamassa juhlapaikkaa :)
Vikellys = akrobatiaa laukkaavan hevosen selässä
Olkaseisonta vikellyspukilla (jolla "kuivaharjoitellaan" liikkeitä).
Selkäänhyppy laukassa.
Hyppy takaperinseisonnasta etuperinseisontaan käynnissä.
Aika kokeilla seisomista laukassa...
mutta tasapaino vielä vähän hakusessa... tuli todettua, että osaan edelleen pudota oikeaoppisesti luita rikkomatta :)
Mutta se onnistuu vielä sittenkin! Haparoiden, mutta kuitenkin.
Takaa alastulo. Ei ole ihan käsivoimat entisellään. Tarkoitushan olisi olla about käsiseisonnassa, ei rähmällään. Mutta hei, sentään kintut on jossain lähempänä taivasta kuin maata!
Välttämätön sotavamma eli ruhje, joka tulee selkäänhypystä vasempaan käteen. Ei ole näkynyt sitten 90-luvun tässä kädessä :D Kuvassa se vasta orastaa, nyt koko kyynär on pikimusta ja turvoksissa :)
13 vuotta sitten olin maajoukkuessa, nyt olen 10 kiloa painavampi, kankea, voimaton ja tasapainoton. "Senioriryhmässä" tai siis harrastajaryhmässä (joksi sitä ystävällisemmin kutsutaan) herätellään hiukan vuosikymmenen ajan talviunta viettäneitä aisteja ja lihaksia, opetellaan uudelleen kävelemään. Tai ainakin seisomaan. Niin hieno fiilis. Back to basics! Paluu juurille! Ryhmän tavoite on korkealla: vuoden sisällä aloittelijaluokkaan osallistuminen :DDD Ryhmästämme puuttuu tosin kolme jäsentä, mutta rekrytointi on käynnissä...
Kuvista kiitos
kaljulle :)
