Keijula

Seuraava potilas

Käväisin lekurissa kun pilli tuntui hirttäneen kiinni. Työterveydenhuolto on hieno keksintö, olen jo ajat sitten vieraantunut arvauskeskuskulttuurista. Odottaminen lääkärin vastaanotolla on sekä mielenkiintoista että karmivaa. En useinkaan lue lehtiä odottaessani, vaan tuijottelen seiniä ja tarkkailen syrjäsilmällä muita odottajia. Yritän arvuutella miksi juuri he ovat tulleet vastaanotolle ja keksin pieniä tarinoita päässäni heistä. Tosin suurimman osan vaivat ovat ilmiselviä: ontuva nainen on kalauttanut jalkansa johonkin ja niiskuttava turpeanaamainen herra on saanut kevättalven viimeisen A-viiruksen. Hedelmällisimpiä tarinoinnin muusia ovat he, joista ei ulkoisesti pysty päättelemään mitään vaivaa. Seuraan myös mielenkiinnolla ihmisten reaktioita myöhästymisiin ja ohittamisiin. Kaikki tekevät kuten itsekin teen: jos liian moni menee ennen sisään, alkaa kulmien kurtistelu, kellon vilkuilu, syvä huokailu, ympärille pälyily ja lopulta äkillinen oireiden huononeminen. Mitä kauemmin lääkärissä pitää odottaa, sitä sairaammaksi itsensä tuntee. Se on kai jokin vastareaktio sille, että yleensä kun on lähdössä lääkäriin, kaikki oireet katoavat mystisesti. Aivan kuin elimistö yrittäisi tehdä käytännön pilaa sinulle, joka olet pää kainalossa kulkenut ajat kaiket vaivojen kanssa ja kun vihdoin päätät tehdä asialle jotain, oireet katoavat. Sitten sitä ei tiedä, että pitäisikö olla iloinen vai masentunut, kun oireet jysähtävät äkisti päälle vastaanotolta ulos kävellessä.

posted by M @ perjantaina, helmikuuta 10, 2006