Suutarin siunaus
Hiutuneet pohjalliset rypistävät kulmiaan kurttuun kuin paheksuen, näennäisen huomaamattomina, mutta muutamassa metrissä jo tuskallisesti jalkapohjiin painuen. Kaikki pehmeä ja paksu, pohjan rakenteellinen hyvyys, uppoaa muoviseen ristikkoon, paljastaa armottoman pinnan, kuin sinisen tehdasleipäkorin pohjille olisi pakotettu paljain jaloin. Pikainen pyrähdys Ainoissa naapurin naskalinnakuttajalle vapauttaa, vihreä ja raikas on uusi pehmeä pohja. Siinä elämän kurassa onkin jo helpompi hengittää. Oikeaa sammalta, lukee tyhjässä paketissa.
Millä on väliä
Kun elämän täyttää suorittaminen ja kiire, tulee yllätetyksi kelvatessaan lohduttajaksi kolhaistuun sormeen. Äitiä hän vinkaisee kuten aina, alistuneesti jälleen tulet näytille, tarjolle, enemmän velvollisuudesta kuin uskosta. Ja äkisti kädet nousevat sinua kohti. Kipeän sormen tuomat lohduttomat kyyneleet kastelevat olkapääsi, jo hetken päästä pelataan taas palapeliä. Sinä kelpasit. Etkä ole ollut pitkään aikaan mistään ylpeämpi.
Tervetuloa talvi!
Liu'un jalkakäytävällä kumisten pohjien varassa. Vauhdin hiljetessä otan askeleen jos toisenkin. Tasapainottelen peilikirkkaalla jäällä. Edelleen varmin tapa pysyä pystyssä liukkaimmilla keleillä on luistella kengillä ja se täyttää lapsekkaalla energialla koko aamun. Istun bussin hämärässä katsoen autojen vaeltavaa valonauhaa ja asetun tyytyväisenä hiukan paremmin kirjani kanssa penkkiin. Ei kuulu kuiskaustakaan, pakkasaamun värisevä taika on hiljentänyt vielä uniset matkalaiset. Astuttuani ulos pakkanen pureskelee keveästi nenän päätäni koko matkan kävellessäni kuuraisen puistoin poikki. Kaiken vesisateen jälkeen tämä kirkas kuulas aamu saa minut kertakaikkiaan onnelliseksi.
Voinko minä olla?
Hän sanoi oppineensa opiskellessaan ammattia enemmän ajattelemaan, kiitollisena siitä kuinka oppi olemaan itsensä. Enkä voinut olla miettimättä olisinko voinut olla hänen kaltaisensa minä? Olisinko osannut nauttia ajatuksista, oppimisesta, pohdinnasta. Sen sijaan, että kiirehdin töihin oppimaan oppeja joita en halunnut tietää, tuntemaan tapoja jotka vievät uskon ihmisiin ja oivaltamaan kantapään kautta. Kärsimättömänä en olisi varmasti voinut. Minusta ei olisi voinut tulla sellaista minua, uskon. Mutta opinko sittenkin samat asiat, jotka olen halunnut oppia? Ehkä minä on jo määritetty ja polkunsa valitsee ainoalla tavallaan. Vaikka se varsin kohtalokeskeistä onkin, vai onko se sittenkään kohtaloa jos valitsee vapaasti minänsä mukaisesti? Merkillinen ja kiehtova ajatus.
Minä puhun nykyään niin paljon että unohdan ajatella. Kun unohdan ajatella, en tunne tarvetta kirjoittaa. Ja kun en tunne tarvetta kirjoittaa, näännyn. Kiitos tästäkin ajatuksenpoikasesta.
Miksi ei voisi?
Kotiin eräänä päivänä kävellessä katselin tietä vierustavaa polven korkuista kivimuuria ja muistelin kuinka kävelimme aina sitä pitkin pienenä. Nyt sellainen ei olisi soveliasta, eivät aikuiset tasapainottele muureilla, aikuiset kävelevät jalkakäytävällä, ajattelin. Kauhistuin. Ja nousin äkkiä muurille kävelemään. Vastaani käveli kummastuneita aikuisia kulmiaan vaivihkaa kohotellen. Ehkä heidänkin olisi tehnyt mieli, vaan oman kurin kuristus ei enää anna periksi? Minä haluaisin aina kävellä muureilla.
