tiistaina, toukokuuta 23, 2006

Miksei mitään tapahdu...

Tasan kaksi viikkoa niskavetoa takana. Olen nyt muutamana iltana kiristänyt sentillä niskavedon kuminauhaa siinä toivossa, että jotain tapahtuisi. Ihan mitä tahansa. Kipua, liikettä, anything! Saisi edes kynnen kärjen hampaiden väliin tai jotain, mutta ei... Ei niin ei. Olen jo vakuuttunut, että ihan turha keikka tästä tulee, ei toivoakaan... Yksiristikaksi ikuisesti. No joo, ehkä jaksan venata vielä pari kuukautta ennen kuin tuomitsen koko projektin ;)

Siipimuttereihin on tottunut nyt. Välillä tulee sellainen kummallinen olo, että jotain olis jäänyt hampaan koloon, kunnes tajuaa, että raudathan ne siellä. Omituista kyllä, olen alkanut hymyilemään hammashymyä enemmän nyt kun siellä on nuo rautamöykyt. Luulisi, että ei tekisi mieli koska on edelleen vinot hampaat ja vielä bling blingit päälle, mutta siitä huolimatta hymy on herkemmässä. Kummallista. Naiset aivot ovat yksi hemmetin iso mysteeri!

Sadepäivänä tekee mieli aina lukea, mutta nyt tulee poikkeus. Sen lisäksi, että pääsen ihastuttavaan seuraan kahville (lue: siiderille), tämän hetken lukemistoni on surkea. Marian Keyesin Rachelin loma on poikkeus Keyesin normaalisti loistavasta hömppäromaanistosta. Kirja ei pääse vauhtiin ei sitten millään. Pitänee vaihtaa välissä taas tuohon Kent Lindahlin Exittiin. Ei vain juuri nyt haluaisi, koska on hömppävaihde silmässä.